Toukkis ei selvinnytkään enää pidemmälle kuin rv 9+2.
Neuvolan ensikäynnin jälkeen fiilikset olivat hyvät ja jäätiin odottamaan malttamattomana uusia käyntejä. Seuraava terveydenhoitajakäynti varattiin jo kesäkuun lopulle. Muutama päivä neuvolan jälkeen kävin verikokeissa ja sitten oli vielä yksi kontrolliultra klinikan puolella rv 9+4. Ennen käyntiä jo sanoin ääneen Vaimolle, että jokohan tää olis viimeinen kerta tänä vuonna, kun kulutetaan klinikan ovea.
Lääkäri oli pitkään hiljaa ultratessa ja syynäsi Toukkista, joka oli kasvanu huikeesti ja sillä oli jo pikkuiset käpälätkin. Yksi asia mitä skannasimme kaikki ruudulta oli se tuikkiva sydän, jota ei vain näkynyt. Lääkäri lopulta sanoi ääneen, että sydän ei siellä enää syki ja sikiö vastasi kokonsa puolesta rv 9+2. Elo siitä oli sammunut vain pari päivää aiemmin. Tieto järkytti meitä ja en hetkeen saanut sanottua mitään. Tuijotin ultrausruutua hiljaa. Ei me sellaisia uutisia haluttu nyt kuulla.
Sain kiireellisen lähetteen sairaalalle, jonne pääsin heti kolmen päivän kuluttua jälleen ultraukseen, jossa vahvistettiin Toukan varhainen kuolema kohtuun ja keskeytynyt keskenmeno. Sain mukaani kotiin tyhjennyslääkkeet, Cytotecit, ja korkkasin niitä suun kautta. Ensin neljä tablettia ja vielä kolme kertaa pari napsua kolmen tunnin välein. Viisi tuntia ensimmäisestä tablettisetistä alkoi reilunpaakin reilumpi vuoto rytinällä ja seurasimme tilannetta kotona kolmisen tuntia, jonka jälkeen olikin aika lähteä päivystykseen, koska vuodosta ei meinannu tulla loppua. Jäin yöksi seurantaan osastolle ja seuraavana päivänä jouduttiin vielä tekemään imukaavintaa, jolla saatiin suurin osa verihötöstä pois kohdusta. Hemoglobiini tipati yhden päivän aikana 40 yksikköä ja olo on sen mukainen. Olipahan kokemus, mutta toivoa ja uskoa parempaan loivat sairaalan kannustava ja auttavainen henkilökunta! Sääliminen ja voivottelu sekä toisaalta myös asian vähättely olisivat pahentaneet kurjaa oloa.
Synnärin osasto oli minun osaston yhteydessä ja vilkuilin siellä uteliaana kun tuoreet äidit kärräsi suloisia, kitiseviä pikkuisia pleksisängyssä käytävällä. En osannut olla katkera. Olin onnellinen ja iloinen, että joku oli jo onnistunut saamaan oman käärön ja pääsi tänään viettämään ensimmäistä kertaa äitien päivää. Onnea kaikille äideille siis! Ehkä se onni vielä osuu meidänkin kohdalle.
Nyt olo on toki tyhjä, mutta toiveikas tulevaisuuden suhteen. Entistä vahvempana eteenpäin, koska "The only way is forward". Uusi mahdollinen raskautuminen luonnollisesti jännittää tällaisen raskaudenkeskeytysepisodin jälkeen, mutta kukapa nyt tässä vaiheessa luovuttaisi. Meillähän on 11 alkioystävää pakkasessa vielä odottamassa!
Blogi hiljenee kesätauolle ja katsotaan, mitä syksyn tuulet tuovat mukanaan.
- Maru
